Alkulöpinää

Maaliskuussa -12 koin elämäni yllätyksen. Positiivinen raskaustesti enkä ollut edes parisuhteessa. Vahinkoraskaudesta nyt ei kuitenkaan voitu puhua, koska tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Alkushokin jälkeen tiesin kuitenkin pitäväni lapsen, sillä lapsi oli ollut haaveissani jo teini-iästä asti. Valitettavasti isä ei ollut kanssani alkuunkaan samaa mieltä. Seurasi tekstiviestisota, jonka aikana hän yritti pakottaa minua aborttiin. Välissä muisti uhkailla itsemurhalla ja maasta muutolla. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui niin paljon, että näimme jopa toisiamme taas, mutta loppukesästä sain tarpeekseni. Näimme kyllä toisiamme ohimennen lähibaarissa, jossa tuli istuttua raskaudesta huolimatta (kokis<3), mutta sanaakaan emme tainneet vaihtaa.

Joulukuussa vihdoin syntyi pieni poikani. Synnytys oli pitkä, mutta sen arvoinen. Tästä alkoi siis elämämme kahdestaan, pienenä perheenä. Sanomattakin on selvää, että isä(jos häntä nyt voi sellaiseksi kutsua..) ei ole nähnyt lastansa kertaakaan. Lastenvalvojalle kerroin kuitenkin isän tiedot ja selvittelyt ovat nyt kesken. Dna-testit on minulta ja Miniltä otettu, isästä en tiedä. Hetken jo luulin, että joudumme menemään oikeuteen asti, mutta kyllähän se isä sai lopulta raahattua takamuksensa lastenvalvojan puheille. Muisti sieläkin mainita, kuinka rankkaa tämä on hänelle ollut.

Kohta on 5 kuukautta yhteiseloa takana. Nyt voin ehkä jo hieman huokaista, että tämä on helpottamaan päin. Ainakin toivottavasti. Mini on siis alusta asti ollut huono nukkumaan ja kova viihtymään rinnalla. Nyt on kuitenkin pari yötä mennyt pidemmillä unijaksoilla, kenties vihdoinkin aloittamamme kiinteät ja riisi-/maissipuuro tuottaa tulosta. Tosin luultavasti kun nyt näin kirjoitan, niin ensi yönä taas valvotaan.

Paras neuvo, minkä olen yksinhuoltajuuteen saanut kuuluu: "Tämän päivän kun jaksan.." Se tiivistää aika pitkälle ajatukseni. Päivä kerrallaan, huomista on turha miettiä etukäteen. Kun selviän tästä päivästä/yöstä niin hyvä on. Jonakin päivänä väistämättä koittaa se päivä, kun ei olekaan niin vaikeaa. Toisaalta se on välillä turhauttavaakin, ainoa vuorokauden aika, mikä ei tunnu jatkuvalta selviämiseltä on aamu. Mini on herättyään iloinen ja hyväntuulinen, mikä piristää hetkessä vaikka takana olisi ollut huono yö.

Mutta nyt taidan painua unten maille, jotta saan nukuttua ennen kuin Mini taas herää. Loppuun vielä kuva Ministä ensimmäisenä joulunaan. Kuinka pieni hän on ollutkaan <3