Isyyteen "pakottamisesta"

Olen monesti netin ihmeellisessä maailmassa törmännyt kiivaisiin keskusteluihin siitä, että onko oikein pakottaa isä testeihin ja isyyteen. En ole jaksanut näihin keskusteluihin osallistua, sillä asia on omalle kohdalle arka ja en välttämättä osaa hillitä näppäimistöäni, jos kiivastun liikaa. Ehkäpä siis blogiteksti asiasta onnistuu paremmin, kun pystyy kunnolla miettimään ennen kuin julkaisee.

Kun tulin raskaaksi, ajattelin että kannan vastuuni yksin, Minin isä tehköön mitä lystää. Pitkin raskautta kuitenkin pohdin asiaa ja mielipidekin vaihtui aina välissä. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, että haluan Minin isän testeihin ja virallisesti isäksi.

Netissä monesti tätä päätöstä syyllistetään ja huudetaan isän oikeuksia. Vauhkotaan, kuinka äiti tekee yksin päätöksen pitämisestä joten pitäköön myös yksin lapsensa. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun raskaus paljastuu ei oikein ole kompromissit mahdollisia. Se on joko abortti tai lapsen pitäminen(niin tai adoptio tietysti). Kyseessä on naisen keho ja naisen elämä, joten oikeutetusti nainen tämän päätöksen tekee. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oikeutus sille, että isällä ei ole mitään velvollisuuksia. Positiivinen raskaustesti ei kuitenkaan ole se lähtötilanne, sitä on edeltänyt yhteinen päätös mennä sänkyyn. Poikkeuksena tietysti naiset, jotka huijaavat käyttävänsä ehkäisyä. Sitä en missään nimessä hyväksy, miestä ei saa huijata isäksi. Mutta jos ehkäisy pettää tai mies on ollut itse huolimaton/kiinnostumaton ehkäisystä niin turha se on siinä vaiheessa valittaa, kun vahinko on jo tapahtunut.

 Positiivisen testin tullessa nainen joutuu kantamaan vastuun ja tekemään isoja päätöksiä. Tehdäkö abortti ja elää sen päätöksen kanssa loppuelämä? Pitääkö lapsi ja heittää elämä täysin ylösalaisin? Naisen elämä muuttuu joka tapauksessa, miksi miehen pitäisi saada jatkaa elämää kuin mitään ei olisikaan?

Minin ollessa vielä pieni hänen isänsä soitti minulle kerran saatuaan lapun lastenvalvojalta. Yritti saada minua perumaan sitä. Kun sanoin, että kantakoon vastuunsa niin vastauksena tuli: "Kyllä sunkin pitäisi kantaa vastuu!" Vieläkin asian ajattelu ja siitä kirjoittaminen saa minut kiehumaan. Siinä vaiheessa, kun lapsi heräili alle kahden tunnin välein ja asui rinta suussa niin mitä muuta minä tein kun kannoin vastuuni? Vaikka rakastan Miniä enemmän kuin elämää, niin ei raskaus ja lapsi siinä elämäntilanteessa ollut suunniteltu ja toivottu asia. Valitsin kahdesta vaihtoehdosta sen, jonka kanssa pystyin elämään. Mielestäni hänen pitäisi myös sen verran miehistyä, että kantaisi edes sen nimellisen vastuunsa.

Tässä kuviossa ei ole tärkeintä isä tai äiti. Tärkeintä on lapsi. Lapsella on oikeus tietää isänsä. Oikeus tietää mistä on lähtöisin. Ne voi tietysti kertoa myös ilman testiä ja virallista tunnustusta, mutta mustaa valkoisella on kuitenkin 100% faktaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että ei se ole isäsi. Lapsella on oikeus mahdolliseen perintöön. Lapsella on oikeus elatusmaksuihin, jotka mielestäni on omalta osaltaan väärin maksattaa valtiolta, jos isän nimi on tiedossa. Itse koen, että minun on paljon helpompi joskus kertoa Minille hänen isästään, kun asia on oikeasti virallista. Ja uskoisin myös, että joskus tämä asia tulee olemaan Minille tärkeä. Ihmiselle kun yleensä on tärkeää tietää, mistä on tullut ja kuka oikeastaan on. Jos ajattelisin vain itseäni niin faktahan on se, että pääsisin sata kertaa helpommalla, kun jättäisin isyydentunnustuksen pois. Saisin takuuvarmasti elatusmaksut Kelalta ajoissa yms.

Lisäksi ajattelen sitäkin, että ikinä ei voi olla varma. En voi mitenkään nähdä aikaa viiden tai kymmenen vuoden päähän. Entä jos Minin isä päättääkin silloin katua ja haluaakin osallistua Minin elämään? Se nyt vaan on helpompaa hoitaa nyt pienenä virallisesti pois alta niin hänen ei tarvitse spekuloida, että onko Mini nyt hänen vai ei. Testien tekeminen takaa hänelle myös oikeuden lapseensa, jos hän joskus muuttaa mielensä niin hän on virallisesti isä. Itsenikin tuntien, en yhtään ihmettelisi vaikka joskus tulevaisuudessa olisin katkera ja en haluaisi enää päästää häntä Minin/meidän elämään. Tähän en kuitenkaan halua päätyä, sillä minulla ei mielestäni sellaista oikeutta ole. Niin kauan, kun hän ei käy testeissä ja näe tulosta silmiensä edessä, hän voi valehdella itselleen ja väittää että lapsi ei ole hänen. Tätä ihanaa valhettaan hän jakaa tietysti myös eteenpäin. Jakaessaan sitä hän tekee minusta valehtelijan, joka yrittää saada lapselleen isää väärästä ihmisestä. En hyväksy sitä todellakaan.

Jotain varmaan jäi sanomatta, mutta nyt väsyttää niin paljon että on pakko lopettaa. Lisäksi aihe alkaa ottamaan päähän, sillä Minin isä ei ole vieläkään käynyt testeissä. Mitäpä sitä kiirehtimään..

Ugh, olen puhunut. Saa lynkata.

Syksyn suunnitelmat uusiksi

Ajattelin soitella verotoimistoon ja pyytää uutta veroprosenttia kotihoidontukea varten. Sain uuden prosentin, kymmenen yksikköä enemmän kuin edellinen. Iski pienen pieni ahdistus päälle, varsinkin kun olin lukenut aiemmin aamulla, että Tampere-tuki lakkautetaan ensi vuonna. 

Tuosta nousseesta prosentistani saan kiittää palkanlaskijaa, joka maksoi palkkaa normaalilla veroprosentilla vaikka olisi pitänyt olla jo lisäprosentilla. Samasta syystä saan kiittää häntä myös reilun 400€:n mätkyistä. En itse tajunnut puuttua asiaa, sillä luulin palkanlaskijan tietävän mitä tekee.. Joopa joo.

Nämä kaikki aiheuttivat sellaisen ahdistuksen, että pistin samantien tuulemaan. Ensin ahdistuspuhelu isosiskolle, sen jälkeen hieman facebookissa avautumista. Sitten työvoimatoimiston sivuille, löysin jopa kivan kuuloisen työpaikan. Tappelua päiväkotihakemuksen kanssa, hieman soittoa auttavaan puhelimeen. Työhakemus, voi huhhuh. No tuli siitäkin jonkinmoinen. Nyt olisi sitten edessä odottelua, mahdollisesti lisää hakemusten täyttämistä ja paluu työelämään. 

Kamalaa ajatella edes, että Mini menee päiväkotiin ollessaan alle vuoden vanha, mutta en näe muuta vaihtoehtoa. Inhoan taloushuolia ja inhoan sitä, että joutuu laskemaan asiat sentilleen. Toisaalta myös kiva päästä takaisin töihin ja vähän muuallekin näiden seinien sisältä.

Nyt vaan sitten odotellaan, että tärppääkö työpaikka. Kääk. Onko Ministä tullut tosiaan jo niin isopoika, että päiväkoti kutsuu? :(

Yksinhuoltajuuden ilot ja surut

Ajattelin vähän kirjoitella yksinhuoltajuuden iloista ja suruista, kun niitä tulee jokseenkin pyöriteltyä paljon mielessä.

Koen, että minulla on helpompaa siinä mielessä, että ei tarvitse stressata miehen takia. Minun ei tarvitse odottaa mitään keneltäkään vaan kaikki on hoidettava itse tai ne jää hoitamatta. Ei tarvitse murehtia sitä herääkö mies yöllä vai ei vaan tiedän tasan tarkkaan, että se olen minä joka herää. Ei ole parisuhdekriisejä joita stressata.

Ei tarvitse tehdä kompromisseja kuinka kasvatan Minin vaan saan tehdä päätökset itse. Toivottavasti onnistun siinä hyvin. Toivon myös, että ilman isää kasvaneena Ministä tulee aivan erilainen kuin isästään. Toivottavasti Ministä tulee parempi mies, joka ei halua toimia samoin kuin isänsä.

Saan Minin täyden rakkauden. Tietysti saan myös kaiken kiukun, mutta jotenkin nautin siitä ajatuksesta, että "Mini on kokonaan minun". (Vaikka ei siis olekaan.) Meillä on tavallaan Minin kanssa oma kupla, jossa elämme ja siihen kuulumme vain me kaksi. En tajua, miten voin rakastaa poikaa päivä päivältä enemmän. Lisäksi Mini on aivan verratonta seuraa. Meillä on hulvattoman hauskaa monesti yhdessä, mikä tietysti kuulostaa oudolle, kun poika on vasta 7kk :D

Niin ja ne huonot puolet.. Suurin on varmaan tällä hetkellä yksinäisyys. Kaipaisin sitä toista jolle voi puhua Minin asioista, kehityksestä ja ongelmista. Tai ylipäänsä puhua päivästä ja kaikesta mahdollisesta. Toista jolle voi laittaa ruokaa saati jonka kanssa voisi käpertyä sohvalle, kun Mini nukahtaa.

En tule ikinä saamaan Minille täyssisaruksia. Vaikkakaan en usko, että tällä on juurikaan merkitystä, koska itsellänikin on "puolisisaruksia", jotka ovat aivan yhtä rakkaita kuin täyssisaruksetkin. Olisihan se silti mukavaa saada kunnon ydinperhe ja nähdä millaiselta Minin sisarus voisi näyttää.

Vaikka arkemme onkin helppoa, kun tiedän kaiken vastuun kuuluvan minulle, olisi silti mukava joskus saada nukkua pidempään. Yöllä olisi ihana saada pyytää toista heräämään Minin kanssa niin saisin itse joskus jatkaa unia. Yhden mahataudin sairastaneena Minin ollessa pieni voin sanoa, että sairastaessa olisi ihana saada toisesta apua. Ei ole mukava pidätellä oksennusta, kärsiä kamalista vatsakrampeista ja pitää vauvaa sylissä, kun muualla tulee kamala parku.

Suren jo valmiiksi sitä, kun Mini tajuaa, että hänellä on erilainen perhe kuin muilla. Kuinka selitän pienelle pojalle, että isä ei halunnut häntä vaan elää omaa elämäänsä?

Alkulöpinää

Maaliskuussa -12 koin elämäni yllätyksen. Positiivinen raskaustesti enkä ollut edes parisuhteessa. Vahinkoraskaudesta nyt ei kuitenkaan voitu puhua, koska tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Alkushokin jälkeen tiesin kuitenkin pitäväni lapsen, sillä lapsi oli ollut haaveissani jo teini-iästä asti. Valitettavasti isä ei ollut kanssani alkuunkaan samaa mieltä. Seurasi tekstiviestisota, jonka aikana hän yritti pakottaa minua aborttiin. Välissä muisti uhkailla itsemurhalla ja maasta muutolla. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui niin paljon, että näimme jopa toisiamme taas, mutta loppukesästä sain tarpeekseni. Näimme kyllä toisiamme ohimennen lähibaarissa, jossa tuli istuttua raskaudesta huolimatta (kokis<3), mutta sanaakaan emme tainneet vaihtaa.

Joulukuussa vihdoin syntyi pieni poikani. Synnytys oli pitkä, mutta sen arvoinen. Tästä alkoi siis elämämme kahdestaan, pienenä perheenä. Sanomattakin on selvää, että isä(jos häntä nyt voi sellaiseksi kutsua..) ei ole nähnyt lastansa kertaakaan. Lastenvalvojalle kerroin kuitenkin isän tiedot ja selvittelyt ovat nyt kesken. Dna-testit on minulta ja Miniltä otettu, isästä en tiedä. Hetken jo luulin, että joudumme menemään oikeuteen asti, mutta kyllähän se isä sai lopulta raahattua takamuksensa lastenvalvojan puheille. Muisti sieläkin mainita, kuinka rankkaa tämä on hänelle ollut.

Kohta on 5 kuukautta yhteiseloa takana. Nyt voin ehkä jo hieman huokaista, että tämä on helpottamaan päin. Ainakin toivottavasti. Mini on siis alusta asti ollut huono nukkumaan ja kova viihtymään rinnalla. Nyt on kuitenkin pari yötä mennyt pidemmillä unijaksoilla, kenties vihdoinkin aloittamamme kiinteät ja riisi-/maissipuuro tuottaa tulosta. Tosin luultavasti kun nyt näin kirjoitan, niin ensi yönä taas valvotaan.

Paras neuvo, minkä olen yksinhuoltajuuteen saanut kuuluu: "Tämän päivän kun jaksan.." Se tiivistää aika pitkälle ajatukseni. Päivä kerrallaan, huomista on turha miettiä etukäteen. Kun selviän tästä päivästä/yöstä niin hyvä on. Jonakin päivänä väistämättä koittaa se päivä, kun ei olekaan niin vaikeaa. Toisaalta se on välillä turhauttavaakin, ainoa vuorokauden aika, mikä ei tunnu jatkuvalta selviämiseltä on aamu. Mini on herättyään iloinen ja hyväntuulinen, mikä piristää hetkessä vaikka takana olisi ollut huono yö.

Mutta nyt taidan painua unten maille, jotta saan nukuttua ennen kuin Mini taas herää. Loppuun vielä kuva Ministä ensimmäisenä joulunaan. Kuinka pieni hän on ollutkaan <3