Kiitollinen

Nyt on Minin isä käynyt allekirjoittamaan isyydentunnustuksen, eihän se vienytkään kuin yli vuoden. Elatussopimusta ei suostunut allekirjoittamaan kuitenkaan, koska olemme kuulemma sopineet asiasta keskenämme. Olisi kiva itsekin tietää, että milloin tämä sopimus on tehty? Kenties ainoassa puhelussa Minin syntymän jälkeen, n. vuosi sitten? Vai joskus raskausaikana huomaamattani? Se on totta, että alkuraskaudessa puhuin että en halua häntä mihinkään velvoittaa yms., mutta niistä ajoista olen huomattavasti fiksuuntunut ja alkanut ajattelemaan Minin kannalta. No, olisihan tämä sujunutkin liian helposti jos hän olisi allekirjoittanut kaiken tarvittavan.

Ihanaa kuitenkin, kun asia on nyt virallista. Mukavampaa olla Minin tätiin ja mummiinkin isän puolelta yhteyksissä, kun on mustaa valkoisella. Nyt Minin täti voi myös kertoa lapsillensa (tai toiselle onkin jo kertonut), että heillä on uusi serkku. En voi sanoin kuvailla, kuinka ihanaa on kun he ovat ottaneet Minin osaksi sukuansa vaikka isää ei kiinnosta pätkän vertaa. Toivottavasti myös Minin siskopuoli saa joskus tutustua pikkuveljeensä. Se tosin jää nähtäväksi.

Ensi viikko tuleekin olemaan jännittävä. Lähden torstaina ystäväni kanssa Tukholman risteilylle, ja Mini onkin äitini luona kaksi yötä. Ensimmäinen kerta kun olen niin pitkään erossa Ministä, aiemmin olen ollut vain n. vrk korkeintaan poissa. Minin pärjäämistä en juurikaan epäile, kuten olen varmasti ennenkin sanonut niin Mini on aivan hulluna mummiinsa. Kerrankin kun hain Minin hoidosta niin toki hän heti tuli syliini, mutta n. minuutin päästä halusi jo takaisin mumminsa syliin. Toisinaan olenkin ajatellut, että ei kai Mini pidä äitiäni tärkeämpänä kuin minua, mutta tuskinpa sentään. Isompi kysymys risteilyn suhteen onkin, että kuinka ihmeessä minä pärjään erossa Ministä niin kauan?! Meinaan jo nyt alkaa vollottamaan, kun ajattelen että en saa heti perjantai-aamupäivästä Miniä syliini takaisin. Toisaalta taas tälläinen pidempi hetki omaa aikaa on enemmän kuin tarpeen. Ensi viikolla pääsen myös elokuviin toisen ystäväni kanssa. Harvinaista herkkua saada niin paljon omaa aikaa yhdelle viikolle.

Mutta nyt aion valloittaa sohvan siksi aikaa kun Mini nukkuu päiväuniansa. Ihanaa Vappua kaikille :)

ps. Nyyh en voi laittaa kuvia sillä oma puhelimeni on huollossa ja lainapuhelimeen en ole jaksanut/halunnut asentaa dropboxia millä saisin kuvat kätevästi koneelle. Usb-johto on päättänyt mennä piiloon minulta :D

99.9%

Meillä piti olla tänään lastenvalvojan kanssa tapaaminen, mutta hän soitteli alkukuusta hyviä uutisia. Minin isä oli vihdoinkin käynyt dna-testeissä, ilmeisesti viimeinen annettu mahdollisuus tepsi. Tänään sainkin aamusta soiton, että isä on 99.9% varmuudella Minin isä, kappas. Nyt olisi vielä edessä itse tunnistus (eli isän pitäisi raahata luunsa sinne lastenvalvojalle) yms. Voiton puolella kuitenkin jo. Lastenvalvoja kyselikin jo mielipiteitäni huoltajuuteen, tapaamisiin ja elatukseen. Huoltajuuden haluan ehdottomasti pitää jatkossa itselläni, enkä edes usko että Minin isä on siitä kiinnostunut. En myöskään usko, että on kiinnostunut tapaamisista, mutta sanoinkin että mikäli on niin en tietenkään aio estää. Elatuksista keskustelimme enemmän ja lastenvalvoja kyseli, että haluanko että niitä lähdetään laskemaan. Se tarkottaisi kuulemma sitä, että summa saattaisi olla enemmän kuin kelan minimituki. Totesinkin, että en kaipaa tältä mieheltä yhtään ylimääräistä rahaa, jotenkin aavistelen että se toisi vain enemmän hankaluuksia.

Yllättävää, että Mini sairastaa taas. Toissayönä alkoi kamalan kuuloinen yskä. Aamulla ihmettelin, että mikä on kun poika herätti vain klo 3 ja 6, jatkaen unta 6.30 asti. Tai ei tuo heräämisten määrä, vaan se että nukahti samantien uudelleen kun vähän silitin. No, aamulla olikin kuumetta hieman yli 38, se selitti poikkeuksellisen yön. Onneksi Mini on kuitenkin muuten pirteä, mitä nyt syö hieman huonommin. Kunhan ei vaan taas tulisi korvatulehdusta...

Kävimme kuitenkin tänään kaupungilla hakemassa Minin 1v kuvat valokuvaamosta. Oli kamalan vaikea valita yksi kuva niistä monista ihanista. Luultavasti tulen jossain vaiheessa rahatilanteen salliessa ostamaan itselleni ne kuvatiedostos + oikeudet kuviin. Se maksaa hieman yli 50€ mikä ei loppujen lopuksi ole kauhean paha. Saisi sitten kaikille kummeillekin Ministä kuvat, nyt kun hankin ne vain isovanhemmille.

Eipä tällä kertaa kummempia, taas vähän sekalaista höpinää :) Hyvää viikonloppua kaikille!

Myöhästyneet synttärit

Viikko sitten vietimme yhteissynttäreitä muiden joulukuun -12 lapsien kanssa. Tapasimme 14 muuta ihanaa äitiä ja taaperoa täällä Tampereella. Olen muistaakseni aiemminkin puhunut tästä ihanasta fb-ryhmästämme. Nyt oli tosiaan aika juhlia ensimmäisiä syntymäpäiviä, suunnittelu hieman venähti kun ei meinannut löytyä selkeää päivää/paikkaa/järjestäjää. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Suurimman osan olinkin jo tavannut aiemmin, mutta parin kanssa tavattiin nyt vasta ensimmäistä kertaa. Hyvän kuvan ihmisistä kuitenkin voi saada pelkän facebookin kautta, kun mielikuvat ihmisistä olivat juuri sellaiset kuin todellisuuskin.

Leipurihulluna halusin tietenkin tehdä meille synttärikakun. Unohdinpa vaan kaupasta ostaa vaniljakreemijauhetta, minkä johdosta kakun täyte ei ollut tarpeeksi kiinteää ja kakku lähtikin vajoamaan nopeasti. Myös kermapursotukset reunoilla jäi liian löysäksi ja lähti valumaan. Muutenkin pursotuksista tuli vähän rumat, kun ei tosiaan ollut tarpeeksi jämäkkää vaahtoa. No, maultaan kakku kuitenkin onnistui ja tuntui maistuvan kaikille.

Muuten olemmekin eläneet ihan normaalia arkea. Jouduimme taas viime viikolla käymään lääkärissä ja Mini saikin uuden antibiootin korvatulehdukseen. Vasen tärykalvo pullotti ja punoitti edelleen, lääkäri ei tosin ollut varma että johtuuko vielä siitä, että punottaa vanhan tulehduksen jäljiltä vai onko siellä vielä tulehdus päällä, mutta määräsi kuitenkin uuden kuurin varuiksi. Jospa se nyt vihdoinkin lähtisi kokonaan ja Mini saisi taas olla hetken aikaa terve.

Viime viikolla sain myös vihdoinkin yhteyden lastenvalvojaan ja sovimmekin käynnin ensi kuulle. Lastenvalvoja tekee paperit oikeutta varten ja vihdoinkin asia etenee. Ei siis ollut Minin isä käynyt vieläkään testeissä, yllättävää. Harmillista viedä asia oikeuteen, mutta ei Mini isä oikein jättänyt muitakaan vaihtoehtoja.

Mutta eipä tässä nyt tällä kertaa sen kummempaa. Ihanaa viikonloppua kaikille :)

Isyyteen "pakottamisesta"

Olen monesti netin ihmeellisessä maailmassa törmännyt kiivaisiin keskusteluihin siitä, että onko oikein pakottaa isä testeihin ja isyyteen. En ole jaksanut näihin keskusteluihin osallistua, sillä asia on omalle kohdalle arka ja en välttämättä osaa hillitä näppäimistöäni, jos kiivastun liikaa. Ehkäpä siis blogiteksti asiasta onnistuu paremmin, kun pystyy kunnolla miettimään ennen kuin julkaisee.

Kun tulin raskaaksi, ajattelin että kannan vastuuni yksin, Minin isä tehköön mitä lystää. Pitkin raskautta kuitenkin pohdin asiaa ja mielipidekin vaihtui aina välissä. Lopulta tulin kuitenkin siihen päätökseen, että haluan Minin isän testeihin ja virallisesti isäksi.

Netissä monesti tätä päätöstä syyllistetään ja huudetaan isän oikeuksia. Vauhkotaan, kuinka äiti tekee yksin päätöksen pitämisestä joten pitäköön myös yksin lapsensa. Valitettavasti siinä vaiheessa, kun raskaus paljastuu ei oikein ole kompromissit mahdollisia. Se on joko abortti tai lapsen pitäminen(niin tai adoptio tietysti). Kyseessä on naisen keho ja naisen elämä, joten oikeutetusti nainen tämän päätöksen tekee. Mielestäni se ei kuitenkaan ole oikeutus sille, että isällä ei ole mitään velvollisuuksia. Positiivinen raskaustesti ei kuitenkaan ole se lähtötilanne, sitä on edeltänyt yhteinen päätös mennä sänkyyn. Poikkeuksena tietysti naiset, jotka huijaavat käyttävänsä ehkäisyä. Sitä en missään nimessä hyväksy, miestä ei saa huijata isäksi. Mutta jos ehkäisy pettää tai mies on ollut itse huolimaton/kiinnostumaton ehkäisystä niin turha se on siinä vaiheessa valittaa, kun vahinko on jo tapahtunut.

 Positiivisen testin tullessa nainen joutuu kantamaan vastuun ja tekemään isoja päätöksiä. Tehdäkö abortti ja elää sen päätöksen kanssa loppuelämä? Pitääkö lapsi ja heittää elämä täysin ylösalaisin? Naisen elämä muuttuu joka tapauksessa, miksi miehen pitäisi saada jatkaa elämää kuin mitään ei olisikaan?

Minin ollessa vielä pieni hänen isänsä soitti minulle kerran saatuaan lapun lastenvalvojalta. Yritti saada minua perumaan sitä. Kun sanoin, että kantakoon vastuunsa niin vastauksena tuli: "Kyllä sunkin pitäisi kantaa vastuu!" Vieläkin asian ajattelu ja siitä kirjoittaminen saa minut kiehumaan. Siinä vaiheessa, kun lapsi heräili alle kahden tunnin välein ja asui rinta suussa niin mitä muuta minä tein kun kannoin vastuuni? Vaikka rakastan Miniä enemmän kuin elämää, niin ei raskaus ja lapsi siinä elämäntilanteessa ollut suunniteltu ja toivottu asia. Valitsin kahdesta vaihtoehdosta sen, jonka kanssa pystyin elämään. Mielestäni hänen pitäisi myös sen verran miehistyä, että kantaisi edes sen nimellisen vastuunsa.

Tässä kuviossa ei ole tärkeintä isä tai äiti. Tärkeintä on lapsi. Lapsella on oikeus tietää isänsä. Oikeus tietää mistä on lähtöisin. Ne voi tietysti kertoa myös ilman testiä ja virallista tunnustusta, mutta mustaa valkoisella on kuitenkin 100% faktaa. Kukaan ei voi tulla sanomaan, että ei se ole isäsi. Lapsella on oikeus mahdolliseen perintöön. Lapsella on oikeus elatusmaksuihin, jotka mielestäni on omalta osaltaan väärin maksattaa valtiolta, jos isän nimi on tiedossa. Itse koen, että minun on paljon helpompi joskus kertoa Minille hänen isästään, kun asia on oikeasti virallista. Ja uskoisin myös, että joskus tämä asia tulee olemaan Minille tärkeä. Ihmiselle kun yleensä on tärkeää tietää, mistä on tullut ja kuka oikeastaan on. Jos ajattelisin vain itseäni niin faktahan on se, että pääsisin sata kertaa helpommalla, kun jättäisin isyydentunnustuksen pois. Saisin takuuvarmasti elatusmaksut Kelalta ajoissa yms.

Lisäksi ajattelen sitäkin, että ikinä ei voi olla varma. En voi mitenkään nähdä aikaa viiden tai kymmenen vuoden päähän. Entä jos Minin isä päättääkin silloin katua ja haluaakin osallistua Minin elämään? Se nyt vaan on helpompaa hoitaa nyt pienenä virallisesti pois alta niin hänen ei tarvitse spekuloida, että onko Mini nyt hänen vai ei. Testien tekeminen takaa hänelle myös oikeuden lapseensa, jos hän joskus muuttaa mielensä niin hän on virallisesti isä. Itsenikin tuntien, en yhtään ihmettelisi vaikka joskus tulevaisuudessa olisin katkera ja en haluaisi enää päästää häntä Minin/meidän elämään. Tähän en kuitenkaan halua päätyä, sillä minulla ei mielestäni sellaista oikeutta ole. Niin kauan, kun hän ei käy testeissä ja näe tulosta silmiensä edessä, hän voi valehdella itselleen ja väittää että lapsi ei ole hänen. Tätä ihanaa valhettaan hän jakaa tietysti myös eteenpäin. Jakaessaan sitä hän tekee minusta valehtelijan, joka yrittää saada lapselleen isää väärästä ihmisestä. En hyväksy sitä todellakaan.

Jotain varmaan jäi sanomatta, mutta nyt väsyttää niin paljon että on pakko lopettaa. Lisäksi aihe alkaa ottamaan päähän, sillä Minin isä ei ole vieläkään käynyt testeissä. Mitäpä sitä kiirehtimään..

Ugh, olen puhunut. Saa lynkata.

Alkulöpinää

Maaliskuussa -12 koin elämäni yllätyksen. Positiivinen raskaustesti enkä ollut edes parisuhteessa. Vahinkoraskaudesta nyt ei kuitenkaan voitu puhua, koska tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Alkushokin jälkeen tiesin kuitenkin pitäväni lapsen, sillä lapsi oli ollut haaveissani jo teini-iästä asti. Valitettavasti isä ei ollut kanssani alkuunkaan samaa mieltä. Seurasi tekstiviestisota, jonka aikana hän yritti pakottaa minua aborttiin. Välissä muisti uhkailla itsemurhalla ja maasta muutolla. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui niin paljon, että näimme jopa toisiamme taas, mutta loppukesästä sain tarpeekseni. Näimme kyllä toisiamme ohimennen lähibaarissa, jossa tuli istuttua raskaudesta huolimatta (kokis<3), mutta sanaakaan emme tainneet vaihtaa.

Joulukuussa vihdoin syntyi pieni poikani. Synnytys oli pitkä, mutta sen arvoinen. Tästä alkoi siis elämämme kahdestaan, pienenä perheenä. Sanomattakin on selvää, että isä(jos häntä nyt voi sellaiseksi kutsua..) ei ole nähnyt lastansa kertaakaan. Lastenvalvojalle kerroin kuitenkin isän tiedot ja selvittelyt ovat nyt kesken. Dna-testit on minulta ja Miniltä otettu, isästä en tiedä. Hetken jo luulin, että joudumme menemään oikeuteen asti, mutta kyllähän se isä sai lopulta raahattua takamuksensa lastenvalvojan puheille. Muisti sieläkin mainita, kuinka rankkaa tämä on hänelle ollut.

Kohta on 5 kuukautta yhteiseloa takana. Nyt voin ehkä jo hieman huokaista, että tämä on helpottamaan päin. Ainakin toivottavasti. Mini on siis alusta asti ollut huono nukkumaan ja kova viihtymään rinnalla. Nyt on kuitenkin pari yötä mennyt pidemmillä unijaksoilla, kenties vihdoinkin aloittamamme kiinteät ja riisi-/maissipuuro tuottaa tulosta. Tosin luultavasti kun nyt näin kirjoitan, niin ensi yönä taas valvotaan.

Paras neuvo, minkä olen yksinhuoltajuuteen saanut kuuluu: "Tämän päivän kun jaksan.." Se tiivistää aika pitkälle ajatukseni. Päivä kerrallaan, huomista on turha miettiä etukäteen. Kun selviän tästä päivästä/yöstä niin hyvä on. Jonakin päivänä väistämättä koittaa se päivä, kun ei olekaan niin vaikeaa. Toisaalta se on välillä turhauttavaakin, ainoa vuorokauden aika, mikä ei tunnu jatkuvalta selviämiseltä on aamu. Mini on herättyään iloinen ja hyväntuulinen, mikä piristää hetkessä vaikka takana olisi ollut huono yö.

Mutta nyt taidan painua unten maille, jotta saan nukuttua ennen kuin Mini taas herää. Loppuun vielä kuva Ministä ensimmäisenä joulunaan. Kuinka pieni hän on ollutkaan <3