Onneksi isäni vointi on jo paranemaan päin, kunhan ei enää uusia kohtauksia tule. Eilen kävimme sisaruksieni kanssa häntä tervehtimässä ja jaksoi jo jonkin aikaa kanssamme seurustella.
Muuten elämämme Minin kanssa sujuu melko tasaisesti. Kova halu pojalla olisi liikkua eteenpäin, mutta vielä ei siihen pysty. Pylly nousee kyllä hienosti ja jalat menee koukkuun, mutta suunta on korkeintaan hieman taaksepäin. Minun puolestani tilanne saa vielä jatkua näin, huomattavasti mukavempaa kun ei tarvitse vielä juosta Minin perässä.
Lauantaina olisi minulla tiedossa toinen pidempi lapsivapaa. Tällä kertaa olisi tarkoitus antaa Mini äitini hellään huomaan jo aamusta ja suunnata mökille, josta paluu seuraavana päivänä. Kauhistuttaa, itkettää ja on ikävä jo nyt. Toisaalta ajattelen, että tuo reissu tulee enemmän kuin tarpeeseen. Minin puolesta taas en oikeastaan pelkää ollenkaan, hän näkee äitiäni melkein joka päivä ja onkin oikea mummun poika. Heillä luultavammin siis menee kaikki hyvin. Äitini onkin ollut suureksi avuksi minulle, ilman tukiverkkoa en tähän olisi pystynytkään.
Nyt taidan kuitenkin suunnata takaisin Minin kanssa puuhastelemaan. Hyvää torstaita kaikille :)
Tukiverkosto on tosi tärkeä! Itsekin olen sen tässä kohta 1,5 vuoden aikana huomannut. :)
VastaaPoistaLöysin sun blogin tänään sattumalta ja "mukavaa" lukea toisenkin yksinhuoltaja-äidin suoria, rehellisiä ja avoimia ajatuksia. :)
-Suvi
Juu tukiverkko on suuri tekijä jaksamisen kanssa :) Tervetuloa lukijaksi, täytyypä tutustua sinunkin blogiin, kiva myös löytää muita yksinhuoltajia :)
Poista